Tänään - hyvällä enkeleiden lentokelillä- lähetimme vanhan ystävän matkalle tuntemattomaan. Hautajaiset olivat sekoitus "normaalia" ja harrasta sekä vähän sitä muuta, jota olen kaivannut suomalaisten hautajaiskäytäntöihin. Vai pitäisikö niitä sanoa rituaaleiksi?
Muistotilaisuudet saavat usein mietimään omia asioitaankin kriittisemmin. Ne jopa auttavat selkiyttämään ajatuksia omista "lopuista". Tämänpäiväinen tilaisuus toi mieleeni erään sukulaismiehen muistotilaisuuden 1990-luvun lopulta. Hän kuoli Parkinsonin taudin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen, ikääkin oli jo kertynyt. Odotettua - ehkä. "Arvoltaan" hän oli PhD ja ison lukion rehtori. Muistotilaisuuteen tultiin hawai-paidoissa, shortseissa ja muutenkin rennoissa vaatteissa. Puheissa muisteltiin sitä, miten ihmisiä rakastava mies hän oli; hän piti juhlien järjestämisestä kotonaan, hänellä oli useita vaihto-oppilaita eri maista ja hänen ystävänsä olivat tämän takia hyvin eri-ikäisiä. Kukaan ei maininnut muistotilaisuudessa hänen koulutustaustaansa eikä työstä puhuttu kuin lyhyenä mainintana, tutustumispaikkana.
Tämänpäiväisissä hautajaisissa oli vähän sitä samaa. Kirkossa mentiin "vanhan kaavan mukaan" vielä tiukasti ja sekin on hyvä - jälkeenjääviä vartenhan tämä on, vaimo varmasti arvosti myös tätä virallista puolta. Muistotilaisuudessa kehotettiin kertomaan hauskoja juttuja edesmenneestä ja vähän siihen päästiinkin - hänestä kun oli niitä hauskoja juttuja yllin kyllin. Hän oli samanlainen ihmisiä rakastava mies kuin tuo aiempikin vainaja, ja hänellä oli lisäksi kovin rikas menneisyys (kokemuksellisesti). Me ujot suomalaiset kuitenkin odotimme, että pappi laulatti viimeisen virren ja kahvit oli juotu ennenkuin puheensorina todella alkoi.
Itselleni toivoisin, että se puheensorina alkaa vaikka jo kirkossa. Juhlitaan elämää eikä surra kuolemaa! Tänään oli kaunis päivä juhlia Einon elämää! Yhtä aurinkoinen ja lämmin kuin hän.
