Hautajaispäivä

Tänään - hyvällä enkeleiden lentokelillä- lähetimme vanhan ystävän matkalle tuntemattomaan. Hautajaiset olivat sekoitus "normaalia" ja harrasta  sekä vähän sitä muuta, jota olen kaivannut suomalaisten hautajaiskäytäntöihin. Vai pitäisikö niitä sanoa rituaaleiksi?
Muistotilaisuudet saavat usein mietimään omia asioitaankin kriittisemmin. Ne jopa auttavat selkiyttämään ajatuksia omista "lopuista". Tämänpäiväinen tilaisuus toi mieleeni erään sukulaismiehen muistotilaisuuden 1990-luvun lopulta. Hän kuoli Parkinsonin taudin aiheuttamaan keuhkokuumeeseen, ikääkin oli jo kertynyt. Odotettua - ehkä. "Arvoltaan" hän oli PhD ja ison lukion rehtori. Muistotilaisuuteen tultiin hawai-paidoissa, shortseissa ja muutenkin rennoissa vaatteissa. Puheissa muisteltiin sitä, miten ihmisiä rakastava mies hän oli; hän piti juhlien järjestämisestä kotonaan, hänellä oli useita vaihto-oppilaita eri maista ja hänen ystävänsä olivat tämän takia hyvin eri-ikäisiä. Kukaan ei maininnut muistotilaisuudessa hänen koulutustaustaansa eikä työstä puhuttu kuin lyhyenä mainintana, tutustumispaikkana.
Tämänpäiväisissä hautajaisissa oli vähän sitä samaa. Kirkossa mentiin "vanhan kaavan mukaan" vielä tiukasti ja sekin on hyvä - jälkeenjääviä vartenhan tämä on, vaimo varmasti arvosti myös tätä virallista puolta. Muistotilaisuudessa kehotettiin kertomaan hauskoja juttuja edesmenneestä ja vähän siihen päästiinkin - hänestä kun oli niitä hauskoja juttuja yllin kyllin. Hän oli samanlainen ihmisiä rakastava mies kuin tuo aiempikin vainaja, ja hänellä oli lisäksi kovin rikas menneisyys (kokemuksellisesti). Me ujot suomalaiset kuitenkin odotimme, että pappi laulatti viimeisen virren ja kahvit oli juotu ennenkuin puheensorina todella alkoi.
Itselleni toivoisin, että se puheensorina alkaa vaikka jo kirkossa. Juhlitaan elämää eikä surra kuolemaa! Tänään oli kaunis päivä juhlia Einon elämää! Yhtä aurinkoinen ja lämmin kuin hän.

Saattohoito ja kuoleman kahvilat

Kovin pitkä aika jäi tähän bloggailuun. Rahoitusjärjestelyjä ja paljon omaa työtä, ei oikein osaa nostaa päätä ja katsoa eteenpäin. Viime perjantaina kävin Pölkkybaarissa Taipalsaarella puhumassa ja kuuntelemassa kuolemasta puheita. Tilaisuus oli järjestetty seurakuntien yhteisvastuukeräyksen merkeissä, mutta keskustelu oli niin antoisaa, että toiveita Muuttolintu ry:n miettimästä suomalaisesta "Death Cafe"-ajatuksesta voidaan toteuttaa. Lappeenrannassa on jo seurakunta-aktiiveja ja Palvelukeskussäätiö remmissä.
Kaksi saattoa jää näiden bloggausten väliin. Taas tyytyväisiä omaisia.. tämä itsemaksaminen vain rassaa. Ei olisi suuri vaiva kirjoittaa niitä maksusitoumuksia, kulutkaan eivät lisääntyisi.
Kevät tulee. Aikaisin. Ehkä ehdimme mukaan!

Miesten aamiainen

Minut kutsuttiin miesten aamiaiselle puhumaan saattohoidosta. Tämä on paikallisen seurakunnan kuukausittaista toimintaa ja miesten aamiaisella puhutaan ajankohtaisista asioista. Kirkon ulkomaanavun Yhteisvastuukeräys on tehnyt saattohoidosta ajankohtaisen asian.

Tilaisuutta varten tein kuvahaun saattohoidosta ja sain paljon kuvia toisissaan kiinni olevista käsistä. Joissakin käsissä oli monitori ja tippaletkut, mutta paljon oli vain käsiä. Yhteisvastuukeräyksen paljon puhetta herättäneet mainoskuvat olivat myös siellä tietysti. Ja iltaruskot sekä enkelit.

Viime viikon aikana on ollut myös paljon keskusteluja "mediassa" saattohoidosta ja eutanasiasta. A-studio näytti tällaista keskustelua Yhteisvastuukeräyksestä ja Inhimillinen tekijä kertoi eutanasia-teemalla asioista. Eutanasia-käsite tuntuu olevan kovin huonosti ymmärretty ja toimittajakaan ei tainnut pysyä ihan asiassa... Saattohoidon ja eutanasian käsitteistö on ilmeisesti laaja ja keskustelun avulla sitä pitäisi vielä tarkentaa?

Miesten aamiaisella puhuttiin saattohoitokokemuksista ja todettiin, että se voi joskus olla onnistunuttakin. A-studiossa Eero Vuorinen ja Tapio Pajunen puhuivat sattumanvaraisuudesta ja se juuri on maamme ongelma. Joskus kaikki menee nappiin yrittämättä ja joskus asiat ovat sietämättömän huonosti. Puhuttiin hoitotahdosta ja sellaisesta eettisestä ongelmasta, joka syntyy, kun potilas ja omainen kieltäytyvät hoidosta. Lääkärin kokemuksella tiedetään, että antibioottikuuri voi parantaa helposti esim. keuhkokuumeen. Ja sitten potilas kieltäytyy. Tytär on potilaan puolella. Useimmat meistä eivät tiedä miltä tuntuu olla muistisairas. Jokapäiväiseen todellisuuteen herääminen muistisairaana saattaa olla sellainen tilanne, että keuhkokuume on helpotus - omannäköinen "itsemurha"/"eutanasia"(potilaan kannalta itsemurha, tyttären avustettu itsemurha=passiivinen eutanasia). Vanhuushan ei yleensä tapa ketään, kuolintodistuksissa se ei kelpaa. Tarvitaan paljon avointa keskustelua kaikilla tahoilla, että voidaan ratkaista saattohoidon ongelmat Suomessa. Nyt aloitetut keskustelut ovat lahja.

Tosi hienoa, että miesten aamiainen keskusteli tästä asiasta ja toivon, että keskustelu jatkuu. Myös laajemman yleisön kesken. Ja että termit saadaan selvennettyä...

Vuodenlopun mietteitä

"I hope that in this year to come, you make mistakes. Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You are doing things you have never done before, and more importantly, you are doing something. So that is my wish for you, and all of us. And my wish for myself. Make New Mistakes. Make glorious, amazing mistakes. Make mistakes nobody has ever made before. Do not freeze, do not stop, do not worry that it is not good enough, or it is not perfect, whatever it is. Art, or love, or work or family or life. Whatever it is you are scared of doing, do it. Make your mistakes. Next year and forever and ever.” (Neil Gaiman)

Tuon lainasin eräältä FB-ystävältä ja toivon, että opin tekemään lisää virheitä ensi vuonna! Tänä vuonnakin niitä on tehty ja ehkä vielä ehditään joku tehdäkin ennen puolenyön paukutteluja.
Karjalakodin seinien sisällä on vietetty aikaa paljon ja usein tuntuu, että siitä ei ole mitään tulosta. Sitten kuitenkin tulee summattua tuloksia aina näin kuukauden/vuoden vaihteessa ja näkee, että pienetkin muutokset kerääntyvät isoiksi muutoksiksi pikkuhiljaa. Edellisen vuoden hoitovuorokaudet summasivat alle 200, tänä vuonna yli 800! Yritetään nyt olla jähmettymättä siihen, että se ei ole tarpeeksi. Keskitytään siihen, miten iso muutos on saatu aikaan vuodessa ja miten iso se voisi olla seuraavana vuonna! Tehdään lisää isoja, ihmeellisiä virheitä!

Perhe on jaksanut rinnalla kulkea kivistä tietä ja ystävätkään eivät ole unohtaneet, vaikka olen kovin epäsosiaaliseksi käynyt. Nyt vaan uusia polkuja etsimään, uusia ratkaisuja - vaikka virheiden kautta. Hyvää Uutta Vuotta 2014!

Joululahjatoiveita

Vietimme eilen joulujuhlaa Karjalakodilla ja tänään yliopistolta kävivät Daniela ja Jukka haastattelemassa minua saattohoidon arvokartoista ja hankintaprosessista. Kuolemastakin on siis puhuttu, vaikka joulu syntymän juhla onkin.
Joulujuhlassamme oli ensimmäisen saattohoitopotilaamme sisar, joka oli kirjoittanut tarinan nimeltä "Viimeinen Ystävä" ja sen innoittamana ryhdyimme keskustelemaan joulujuhlassa myös tuosta ystävästämme, kuolemasta. Monelle on tämä joulun aika sellainen, joka tuo mieleen myös menettämämme ihmiset. Matti J. Kuronen puhui omassa puheessaan myös erilaisesta joulusta ja siitä, mikä se "perinteinen" joulu sitten on. Hänen mukaansa on tutkittu, että yhdistämme joulun tuoksuihin. Tuomme oman pienen metsän sisälle kuusen muodossa ja syömme kinkkua sen viikinkien vanhan possuntuoksun takia, joka on kulkenut meille sukupolvien takaa.
Toisaalla blogimaailmassa kyseltiin, mikä on minun joululahjalistani. Toivoisin, että tämän maailman jättävät, kuolevat, saisivat sen verran arvostusta, että asiasta voitaisiin puhua. Voitaisiin antaa kuolevalle mahdollisuus täyttää toiveitaan, jotka ovat jääneet täyttämättä. Annettaisiin mahdollisuus valita. Kuultaisiin kuolevan ääntä.
En toivo siis itselleni muuta kuin voimaa ja innostusta taistella asiani eteen niinäkin päivinä kun ei jaksaisi. FB-ystävän jakaman toivotuksen saattelemana leppoisaa joulun odotusta. Älkää juosko tavaran perässä.

"BEANNACHT

Päivänä, jona taakka painaa raskaana harteitasi ja olet vähällä kaatua, liikkukoon maa allasi sinua tukien.
Ja kun silmiisi nousee jäinen katse harmaan ikkunalasin takana ja tappion haamut valtaavat mielesi, tulkoon värien kirjo, syvänsininen, punainen, vihreä ja taivaansini, havahduttamaan sinut ilon kedolle.
Kun ajatukset repivät purjeet rikki ja valtameri tummenee allasi, langetkoon vesien poikki keltainen kuunsilta kuljettamaan sinut turvallisesti kotiin.
Olkoon sinulla maan ravintoa, valon kirkkautta, meren vuolautta,
olkoon esi-isien suojelus kanssasi.
Muokatkoon verkkainen tuuli nämä rakkauden sanat ympärillesi
näkymättömäksi viitaksi, pitämään elämästäsi huolta.
John O’Donohue
ANAM CARA
Kelttiläistä viisautta"

Miksi kuolemasta pitäisi puhua?

Tämä otsikko tuli toisessa blogissa esille. hyvapahakuolema.blogspot.fi Tuo kuolemaa ja eutanasiaa käsittelevä blogi on hyvää luettavaa meille kaikille, vaikka emme tutkimusmielessä näitä asioita joutuisikaan pohtimaan.
Tuon viimeviikkoisen kirjoituksen aiheuttamat kommentit ovat juuri se syy, miksi minun mielestäni kuolemasta pitäisi puhua. Eutanasiaa toivotaan lailliseksi siksi, että "potilas ei joutuisi virumaan osastolla viikkotolkulla ilman ruokaa ja liian harvoin annetulla morfiinilla ja tekee kovasti kärsien kivuista kuolemaa." Hyvin toimiva saattohoito tekisi tällaiset toiveet tarpeettomiksi. Se saattohoitoasenne pitää saada kaikkiin toimintayksiköihin, mutta pitää myös ymmärtää osastojen toimintatarkoitukset ja järkiperäistää kuolevan hoito oikeaan paikkaan. Hoitoalalla työskentelevät tietävät miten vaikeaa akuutilla osastolla on löytää aikaa potilaan todelliseen kohtaamiseen ja elämän loppuvaiheen hoitamiseen arvokkaasti. Silloin pitää käyttää resursseja, joita meille on luotu tätä varten. On koulutettu saattotukihenkilöitä, vapaaehtoisia, jotka ovat perheiden tukena kotona. Kotisaattohoitoa kehitetään ja on olemassa saattohoitokoteja - tosin maantieteellisesti aika pienessä osassa Suomea. On myös sairaalaosastoja, jotka ovat ottaneet tämän erikoisosaamisekseen.
Olemme useita vuosikymmeniä kehittäneet synnytysosastojen toimintaa. Kokeilleet kaikenlaisia "luonnollisia" synnytysmenetelmiä ja kehittäneet kivunhoitoa. Tehty synnytys "kauniiksi". Miksi elämänkaaremme toinen pää ei saa tätä vastaavaa huomiota? Miksi ne vaikeat kysymykset, joita kuoleva esittää itselleen ja läheisilleen katsotaan pelottaviksi ja jäävät vaille vastausta? Miksi kuolema ei voisi olla kaunis, tai vähintäänkin arvokas? Vapaa kaikenlaisesta kivusta: fyysisestä, psyykkisestä, sosiaalisesta ja hengellisestä?
Puhutaan tästä ja tehdään asialle jotain.

Lähtöjä

Yle Teema näytti torstaina 10.10. uusintana Oscarilla palkitun japanilaisen elokuvan v. 2008: "Lähtöjä". Elokuva on uusittu jo muutamia kertoja Ylellä, mutta uskon, että katsojia löytyy vaikka uusittaisiin joka viikko. Käsitellyt asiat koskevat näennäisesti kuolemaa, mutta kun katsoo elokuvan loppuun, huomaa, että se käsittelee kuitenkin elämää. Sitä mitä me kaikki täällä koemme joka päivä, mihin uskomme, mikä on meille tärkeää.

Kun hakee työpaikkaa oletuksensa mukaisesti matkatoimistosta ja "joutuu" hautaustoimistoon, on järkytys varmasti suuri - suurempi vielä sitten, kun alkaa pitää työstään, mutta vaimo sen takia jättää, ystävät alkavat hyljeksiä... Happy End kuitenkin on olemassa, mutta se vaatii yhteisöltä, itseltä ja läheisiltä asennemuutosta. Kuolema on vieläkin tabu, siitä puhuminen, sen "hoitaminen" ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä puheenaihe. On nähtävä hyvän, arvokkaan hoitamisen ja rutiinityön ero. Kuoleman on kosketettava itseä läheltä, ennenkuin sitä voi ajatella. Silti tiedämme, että meillä kaikilla on sama kohtalo.

Tämän blogin kehittely on vielä kesken ja täällä tullaan käsittelemään monenlaisia asioita. Silti pääasiamme on tehdä Saattohoitoa Sydämellä. Pyrimme levittämään tietoa ja muokkaamaan asenteita suvaitsevaisemmiksi.