Minä otin haasteena toisessa blogissa ilmentyneen viestin saattohoidon onnistuneista kokemuksista. Ensimmäinen sellainen oli itselläni 1978, jolloin saattohoito oli tuntematon sana. Taipalsaaren kunnassa toimin ensimmäisessä työpaikassani ja kunnanalääkäri Heikki Ilanmaa oli sen verran aikaansa edellä, että oli luvannut eräälle kunnan eläkkeellä olevalle hoitoapulaiselle, että voisi ottaa miehensä kotiin viimeisiksi ajoiksi. Mies, n. 80-kymppinen, sairasti suolistosyöpää ja ei halunnut kuolla sairaalassa. Me terveyskeskuksen terveydenhoitajat ja minä sairaanhoitaja (työkokemus nolla) päivystimme ja autoimme kotihoidon järjestymistä.
Jälkeenpäin ajatellen olisimme toki voineet olla pulassa liikkuessamme morfiinin kanssa pitkin kylän raittia iltapimeällä ja kaikkina muinakin aikoina. Kukaan meistä ei varmaan sitä aspektia miettinyt silloin . Ajankohdan huomioiden ei todellakaan ollut kännyköitä eikä googlea. Kesämökiltä ajoin anopin kotiin päivystysviikonloppuni aikana ja soitin kysyäkseni morfiinin tarpeesta. Perjantain piikki oli viimeinen, lauantaina soittooni vastattiin, että "ei tarvitse enää tulla - hän nukkui pois aamuyöstä". En kuitenkaan uskonut "kieltoa" ja niinhän menin paikalle, totesin vaimon hyvän työn vainajan laittamisessa, juttelimme ja odotimme yhdessä ruumisautoa.
Tämän kaiken sulattaminen ei onnistunut 22-vuotiaalta - asiat ovat saaneet aivan uuden merkityksen nyt myöhemmin kun on ollut saattohoitokodin "omistajana", käynyt palliatiivista koulutusta ja saattohoitokoulutusta sekä muutenkin sotkeutunut tähän kuolevien kohtaamiseen. Saattohoitokotiaikoina ne viisi potilasta, jotka "yleisestä asenteesta" huolimatta tulivat meille, olivat jokainen HYVIÄ saattoja. Jokainen eri tavalla ja eri syistä. Kuolevan toiveiden huomioon ottaminen merkitsee perheelle paljon ja asioiden onnistuminen kaikkien toiveiden mukaisesti on hieno asia. Hoitajalle hyvän tunteen saavuttaminen vaatii sen, että muutaman kuukauden jälkeinen omaisten kanssa yhteydenotto on koettu tarpeelliseksi ja, että siitä on hyvä palaute. Kaikki viisi saattoamme saattohoitokodin ajoilta olivat sellaisia. Omaiset olivat tyytyväisiä siihen miten asiat menivät kuoleman hetkellä ja myöhemminkin palaute oli hyvää. Kadulla tavatessa pysähdytään juttelemaan vieläkin ja joulukirkossa tavatessa halataan.
Saatot ovat osuneet kohdalleni onnistuneina useimmiten kotihoidossa. Se kuitenkin vaatii sen omistautuneen omaisen, joka on paikalla 24/7. Mielestäni arvokas kuolema ei tapahdu jos terveydenhuolto ainoastaan käy potilaan kotona omalla aikataulullaan - kipuja/pahoinvointia/ym.oireita ei voi satuttaa hoitajan käyntien aikatauluun - jonkun on oltava läsnä koko ajan ja hänellä on oltava mahdollisuus auttaa silloin kun on tarve.
Tiedän, että jos tämä onnistui vuonna 1978, se voi onnistua sata kertaa tehokkaammin tänään. Tarvitsemme vain tahtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti